Kirjoitin tämän Kosketus-kirjoitushaastesivuston haasteeseen numero 002 (onpas vaikea lause jotenkin), ja ajattelin laittaa tännekin, kun jotenkin tykkään tästä novellistani. Ensimmäinen kirjoittamani kunnon tarina varmaan vuoteen. Tässä vielä linkki Kosketukseen. Ja rakentavaa palautetta toivoisin ihmisiltä, että tiedän onko kirjoitustaidot pahasti ruostuneet.


HUVIPUISTOSSA


Linnanmäki. Pyöriviä, täriseviä, kieppuvia, kiitäviä ja liitäviä laitteita joka puolella. Sekasortoa, ihmisiä, meteliä, naurua. Ja lapsia. Paljon lapsia. Katson metrin ja kolmen sentin korkeudestani ympärilläni pyörivää hullunmyllyä. Äiti käski odottaa tässä. Minä olen kiltti tyttö ja tottelen. En hievahdakaan. Suoraan edessä on naurutalo. Siinä näkyy iso pellen naama. Pelle näyttää hassulta. Jono naurutaloon on hirveän pitkä, se kiemurtelee sisäänpääsyn kohdalta reikäjuustorappusia pitkin ja liukumäen alastulon ohitse ja jatkuu ja jatkuu. Kaikki haluavat naurutaloon. Minäkin haluaisin. Nyt laski kaksi poikaa yhdessä matolla alas liukumäestä. Muistan hämärästi kun viimeksi kävin naurutalossa äidin kanssa. Nauratti kamalasti, kun siellä oli mies vessassa! Vaikka ei se ollut oikea ihminen, tietenkään. Äitikin nauroi.

 

Minnehän äiti lähti sen sedän kanssa? Tuossa on miehellä samanlainen parta kuin sillä sedällä. Ja melkein samanlainen lakki. Hih, se setä menee jonottamaan törmäilyautoihin. Pum, pum, ne törmäilevät toisiinsa. Äiti on sanonut, että siinä ei oikeasti saisi törmäillä, mutta silti kaikki törmäilee. Pam, nyt joku poika törmäsi kovaa tuohon tyttöön, niin että tyttö nytkähti rajusti eteenpäin. Hui kun minäkin haluaisin törmäilyautoihin. Menisin äidin viereen niin ei pelottaisi ollenkaan!  Nyt törmäilyautojen aikaraja meni umpeen ja autot ei enää liiku. Vielä pari lasta yrittää epätoivoisesti kaasutella eteenpäin ennen kuin luovuttaa ja lähtee pois.

 

Törmäilyautojen vieressä on das Riesenrad, maailmanpyörä. Äiti opetti minulle sanan "das Riesenrad". Se on saksaa, ja tarkoittaa maailmanpyörää. Minun isäni on saksalainen, niin äiti sanoi, silloin kun se vielä puhui isästä.  Nykyään se ei puhu enää. Minä en ole ikinä nähnyt isää. Tai olen minä varmaan ihan vauvana. Nyt en edes muista, miltä isä näyttää. Eikä se minua haittaa, koska minulla on äiti. Joskus vain harmittaa kun joillakin on tosi kiva isä, mutta äiti sanoo että minun isäni ei ole kiva. Silti se puhuu siitä aina välillä tosi kiltisti. Maailmanpyörä pyörii korkealle. Ihan huipulta näkee melkein koko Helsingin. Minusta siellä on kivaa, varsinkin jos vaunu pysähtyy ihan ylös. Äiti ei tykkää mennä Riesenradiin, koska sille tulee huono olo ja sitä pelottaa. En minä olekaan mennyt äidin kanssa kuin kerran, ja toisen kerran menin äidin kaverin kanssa. Se ei ollut kivaa koska äidin kaveri käski minun kokoajan istua paikoillaan.

 

Katselen ympärilleni, joko äitiä näkyisi. Suoraan edessäni on kummituslinna, ainoa laite Linnanmäellä, minne en haluaisi mennä. Se on jo ulkoapäin niin karmiva, ikkunasta kurkkii ilkeännäköinen noita-akka ja välillä kuuluu karmeaa naurua. Nyt näen äidin ja sen sedän! Ne on aika lähellä minua, voisin juosta äidin luo, mutta äiti käski odottaa juuri siinä. Äiti ei huomaa minua vielä ihmisten seasta, se puhuu sen sedän kanssa. Itkeekö äiti?  Kasvot ovat minusta poispäin, mutta se hieroo silmiään toisella kädellä.  Sedällä on myös surullinen ilme kasvoillaan, mutta se näyttää silti aika päättäväiseltä. Sedän toinen käsi pitelee äidin kädestä kiinni. Äiti alkaa kääntyillä ja tähyillä minua. Käännyn nopeasti takaisin katselemaan kummituslinnaa, sillä äidin silmät olivat kyynelistä märät ja minulla on sekava olo. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Äiti puhuu jotain vierasta kieltä, kuulen sen. "Nein, ich will mit dir nicht ins Riesenrad gehen, lass mich endlich in Ruhe!"


__________________________________


Ja tässä on toinen, minkä kirjoitin äsken omaksi huvikseni. Kuka arvaa, mistä linnanmäen laitteesta on kyse?


Pelottaa. Violetti häkkyrä kohoaa korkeammalle ja korkeammalle, minä sen kyydissä. Tiedän jo valmiiksi, että pian se pyörähtää pää ylösalaisin. Ylemmäs, ylemmäs. Kuinka paljon vielä pitää mennä ylemmäs, ennenkuin laite lähtee taas alaspäin? Ylemmäs, ylemmäs. Nyt tunnen kuinka istuimet lähtevät kallistumaan taaksepäin. Huiii, nyt mentiin hitaasti yksi kierros ympäri.

Kun istuimet lähtevät taas kohoamaan ylöspäin, alan olla innoissani. Tiedän, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Laitteen paras osa, kun se alkaa kieppua hurjasti akselinsa ympäri kiertäen samalla suurempaa ympyrää. Eli paljon pyörimistä. Laite on taas korkealla ylhäällä, eikä se tällä kertaa pysähdykään sinne vaan heittää kyydissä olijat suoraan ympäri. Ympäri, ympäri, ympäri. Enää en erota, missä on maa, missä on taivas, missä itse olen ja missä en ole. On vain sumea maisema ja hiuksia kasvoilla. Kädet tarraavat tiukasti kiinni turvakaiteeseen, joka pitää minut laitteessa kiinni ja huomaan nauravani. En tajua, miksi minusta on näin hauskaa pyöriä vain ympyrää, mutta niin se vain on.

Lopulta laite ei enää pyöri kokonaan ympäri, keinuttaa vain edes takaisin. Hetken aikaa saan rauhoittua ja tuntea olevani turvassa laitteen sylissä. Pian laite nostaa sen kyydissä istuvat jälleen korkealle ylös. Sitten se lähtee etukenossa taas alaspäin. Tälla kertaa ihmisten on nojattava turvalaitteisiin. Tämä on epämiellyttävin osa kyydistä, vaaleanpunaiset turvatyynyt painavat rinnasta ja jalkojenvälistä. Siitä huolimatta ojennan käteni eteenpäin ylettyäkseni alhaalta päin suihkuaviin vesisuihkuihin. Suuni on hymyssä, mutta enää vain siksi, että huvipuistossa kuuluu hymyillä. Että kaverini ymmärtäisivät, että minulla on hauskaa. Paras osa ajelusta on selkeästi ohi ja haluan jo pois.

Laite asettuukin lepoasentoon ja kuuluu hurinaa kuin rautainen lava nousee ylemmäs istuinosien alle. Sihahdus, ja turvakaiteiden lukitukset avautuvat ja ne saa työnnettyä pois. Kiitos kyydistä ja tervetuloa uudestaan.