Miksei ihmiset voi itkeä yksin pimeässä jossain missä minä en näe. Mulle sanotaan joskus että oon hyvä kuuntelija ja mulle uskaltaa kertoa kaikkea. Mutta minä en yhtään tykkää siitä jos joku alkaa itkeä. En vaan osaa myötäelää niin voimakkaasti, tai en halua. Tuntuu että en yhtään tajua, mitä pitäisi tehdä. Haluaako se nyt että menen pois vai että halaan sitä. En halua halata sitä, koska se itkee.

Minusta itkeminen on vastenmielistä. Itkevä ihminen on rumannäköinen. Paitsi tietenkin elokuvissa.

Tai sitten mua inhottaa minä itse, kun olen niin neuvoton. Itse en ole itkenyt silloin pahimman murrosiän jälkeen kuin pari kertaa. Kerran kun illalla alkoi vähän ahdistaa ja toisen kerran kun poikaystävä jätti. Kummallakin kerralla olin ihan yksin, enkä olisi todellakaan halunnut että kukaan näkee. Olen aina luullut että olen avoin ihminen ja näytän tunteeni. Minun mielestäni avoin ihminen on sellainen, joka näyttää positiiviset tunteet ja nauraa paljon ja puhuu paljon. Mutta jos on avoin, eikö pitäisi olla avoin myös "niiden toisten" tunteiden kanssa. Vihata ja pelätä ja surra? Minä pelkään näyttää niitä tunteita muille. Ne kertovat siitä että olen haavoittuvainen. Pelkään että joku nauraa minulle. Haluan olla se positiivinen tyttö joka nauraa ja on hassu. Haluan pitää iloista naamaria kasvoillani. 

En haluaisi itkeä muitten edessä vaikka mikä olisi. Enkä haluaisi että muutkaan itkisi minun edessäni, koska minä en osaa lohduttaa. Ja silti haluaisin että muut lohduttaisi minua kun itken ja on paha mieli.